Tekijä Pohjolan-Pirhonen Ursula
Julkaistu 1977
Sivuja 231
Luettu: 02/2015
Kirjastosta lainattua
Aika paljon tulee luettua suhteellisen uusia kirjoja. Onneksi on olemassa rakas äitini joka tuo minulle aika ajoin luettavaksi näitä vanhempia kotimaisia. Näihin pitäisi tutustua enemmänkin.
35-vuotias kirjastonhoitaja Riitta Järvinen on vannoutunut vanhapiika. On Riitta toki kerran erehtynyt ihan kihloihin asti, mutta siitä kokemuksesta viisastuneena hän haluaa elää itsenäisen naisen elämää, mennä ja tulla kuten haluaa. Kaiken kaikkiaan Riitta on varsin tyytyväinen elämäänsä omassa rivitalon pätkässä. Uudet tuulet alkavat kuitenkin puhaltamaan ja pian Riitan elämää sekoittaa entisen sulhasen lisäksi varsin sinnikäs papparainen, joka on päättänyt valloittaa Riitan omaksi vaimokseen.
”Tämän maailman hulluus on railakkaan humoristinen rakkausromaani tämän päivän Helsingistä, uutta kotimaista viihdettä parhaimmillaan."
”Tämän maailman hulluus on railakkaan humoristinen rakkausromaani tämän päivän Helsingistä, uutta kotimaista viihdettä parhaimmillaan."
Tuo takakannen teksti herättää lievää hilpeyttä, kun luen kirjaa nyt lähes neljäkymmentä vuotta sen kirjoittamisesta. Kirjassa on kohta missä Riitan naapurissa asuvat nuoret ehdottavat isälleen väri-TV:n hankkimista. Kyllähän tuo on ihan kohtuutonta ja isän mielestä jo valmiiksi veltto nuoriso velttoutuu lopullisesti ja kököttäisi vaan sisällä telkkaa tuijottamassa.
Mitenköhän tuosta tulee mieleen jotain tuttua, kun vaihdetaan vain tuo väritelkka vaikkapa uuteen tietokoneeseen... hmmm J
Tarinassa on huumoria ja Riitta on varsin sanavalmis nainen. Teksti on hauskaa, oman aikakautensa tekstiä, mitä on mukavaa lukea. Tulee vähän mieleen Suomisen Olli –tyyppinen genre, harmitonta, mukavaa ja viihdyttävää sanailua. MUTTA voi tuota tarinan loppuosaa, minun päähäni ei mitenkään mahdu tarinan loppu. Ehkä siinä näkyy tuon ajan ja nykypäivän ajattelun erot, tai sitten pieni feministi minussa ei vaan kestä tuollaista ajattelutapaa. Olen pettynyt, kun tarina muuten oli virkistävä ja Riitta oikein hauskan tomera persoona, niin miksi hänestä pitää tehdä lopussa ”lammas”? Tietysti joku voi olla ihan eri mieltä ja pitää loppua vain onnellisena, sellaiseksihan se kai on tarkoitettu. Myös tarinan loppua kohti kiihtyvissä määrin käytetyt ”ruustinnan kuolemattomat sanonnat” alkoivat ärsyttämään. Tuli mieleen, että kirjailijalla tuli kiire saada tuupattua tähän tarinaan kaikki mahdolliset ikinä keksityt sanonnat ja loppu onkin niitä tulvillaan. Aargh! Kuitenkin tästä purnauksesta huolimatta, lukukokemus oli ihan virkistävä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentista!